Kun opiskelija väsyy

Fuksivuoden kevät ja se alkoi - koko maailmaa järisyttänyt koronaviruspandemia.

Hetkessä "elämän auvoisimmasta ajasta" tuli lukuisille nuorille ja opiskelijoille suoraan sanottuna polttava helvetti. Tilannetta voisi kuvata siten, että paperilta kumitettaisiin kaikki sille piirretty. Ei saanut nähdä kavereita, ei saanut mennä kampukselle, ei voitu käydä yhdessä syömässä, ei saanut järjestää tapahtumia. Kaikki se, mitä on saanut kuulla opiskeluaikojen ihanuudesta, vedettiin pois, suljettiin syrjään kiellettynä toimintana.

Paljon on puhuttu siitä, miten toisen asteen opiskelijat pärjäävät. Huoli on täysin ymmärrettävä, mutta se ei sulje pois sitä, että väliinputoajina ovat myös lukuisat muut opiskelijat. Lopulta tästä tilanteesta kärsivät kaikki ihmiset mihinkään ominaisuuteen katsomatta. Toisen ongelmat eivät sulje pois toisen vaikeuksia - ei nykyisessä maailmantilanteessa tai muussakaan kontekstissa. Itselleni on kuitenkin kaikista luontaisinta puhua juuri korkeakouluopiskelijoiden tilanteesta, sillä olen elänyt pandemia-aikaa yliopisto-opiskelijan perspektiivistä.

Korona-aika on omassa elämässäni kulminoinut monia asioita. Kahtena peräkkäisenä keväänä sain yliopiston ylläpitämästä opiskelijakyselystä vastaukseksi, että olen riskialtis opiskelu-uupumukselle. Tulos ei yllätä. Tekevänä, kilttinä ja joustavana ihmisenä olen valmis venymään ja tekemään paljon. Kunnianhimo, korkea työmoraali ja tunnollisuus, mutta myös hyväksynnän haku, täydellisyyden tavoittelu ja kontrollifriikkeys ovat toimineet cocktailin mausteina peruskouluajoista lähtien. Pitää pärjätä opinnoissa, harrastuksissa, ihmisten kanssa, kaikessa. Onko ihme, että alkaa jossain vaiheessa vähän väsyttää, kun koittaa olla kaikkea kivaa kaikille ja lopulta huomaakin, että itselleni olen tällä meiningillä, ankaruudella ja itsekriittisyydellä, tehnyt eniten hallaa.

 Keväällä 2019 havahduin asiaan hieman, mutta syksyn koittaessa vetäsin seiskavaihteen päälle ja lähdin paahtamaan lähes yhden lukuvuoden opintomäärää yhdessä lukukaudessa. Kaikki kurssit menivät läpi, selviydyin syksystä, mutta pitkä joululoma tuli kyllä tarpeeseen. En kuitenkaan höllännyt tahtia riittävästi viime keväänä, sillä toukokuussa totesin ääneen, että omat voimavarat on ylitetty todella raffisti ja tätä on jatkunut kauan. Opinnot ovat kyllä edenneet mukavasti, mutta en ole osannut pitää itsestäni riittävän hyvää huolta: liikunta oli jäänyt vähälle, en ollut kiinnittänyt huomiota toimivaan ruokavalioon, olin juhlinut silloin tällöin railakkaasti, jos jotain menoa oli poikkeuksellisina aikoina ollut - listaa voisi jatkaa pidemmäksi. Kuitenkin kun tekee lähes kaiken ruokailusta, opiskelusta, ihmissuhteiden ylläpidosta ja harrastuksista samassa tilassa niin kyllä se turruttaa. Itselläni on siitä onnellinen ja etuoikeutettu tilanne, että olen pystynyt olemaan fyysisesti ja henkisesti lähellä vanhempiani, joilta olen saanut turvaa tässä oudossa ja pelottavassa maailmantilanteessa. He esimerkiksi rohkaisivat minua anomaan opettajalta lisäaikaa yhteen esseetehtävään, jonka takia tihrustin itkua ja turhauduin, miten aika ei vain tule riittämään.

Ahdistus, stressi, fomo eli fear of missing out, jonkin sortin yksinäisyys ovat olleet läsnä pitkän aikaa niin opiskelun kuin oman tunne-elämän kautta. Onneksi lukukauden päätyttyä sain vihdoin suustani ulos sanan "burnout". Sitä olin itselleni rakentanut jo kauan. Se olisi saattanut tulla kohdallani vastaan myös ilman globaalia pandemiaa, mutta sosiaalinen eristäytyminen ja etäelämä ovat kärjistäneet tilannetta niin itselläni kuin monella muulla. Kävin muutama viikko sitten lääkärin etävastaanotolla ja mitään kliinistä diagnoosia minulla ei ole, vaikka toukokuussa totesin vetäneeni itseäni piippuun. Monet asiat ovat alkaneet kuitenkin järjestyä kesän aikana paikoilleen. Olen hakenut ja saanut keskusteluapua, isot stressin aiheet ovat laantuneet ja oma mieli on saanut tilaa kotiseutukesän muodossa Sysmässä. 

Kuvat: Annika T.

Tällä hetkellä odotan syksyä innolla. Kandivuosi on koittanut ja ensimmäinen virstanpylväs akateemisessa maailmassa on ennemmin teko- kuin "sitten joskus, kun olen iso ja pystyvä"-listalla. Pääsen muuttamaan kuun lopulla yksiöön ja rakentamaan omaa elämää ja kotia ratikkaetäisyyden päähän Helsingin keskustasta. Se, jos mikä on tuntunut hyvältä ja parantanut omaa oloa. Ei tarvitse enää uhrata ajatusta asunnon etsinnälle. Kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin, etteikö tämä koko korona laittaisi varpailleen rokotuskattavuuden paranemisesta huolimatta. Onneksi on kivoja juttuja, mitkä vie eteenpäin ja mitä odottaa lähitulevaisuudelta.

Isäni sanoin: "Elämä on jatkuvaa epävarmuuden sietämistä."

Sitä se todella on, oli tätä koko koronaa tai ei.

Millaisin mielin siellä ruudun toisella puolella suunnataan katseita syksyyn? 

<3 Emilia